Parina viime kertana olen käsitellyt enemmän oppimisen taustalla vaikuttaviin psykologisiin teorioihin ja tuntemuksiin. Tällä kertaa ajattelin keskittyä enemmän inspiraatioon ja inpsiroitumiseen. Ennin ja Niilon blogeissa oli tosi hyvin vinkattu konkreettisia vinkkejä inspiraation hakemiseen. Käykää lukemassa! Itse keskityn pohdiskeluun ja fiilistelyyn sekä siihen miten lähestyn jokaikistä tehtävää. Ja miten säilyttää hyvä pöhinä läpi valmennuskurssin.

Oodi elämälle

Suurin osa tekemistäni töistä Tehon valmennuskurssilla kiteytyy kahteen sanaan: Oodi elämälle. Koska elämää on jo jonkin verran takana (toki vielä monin verroin edessä), olen lähestynyt kaikkia tehtäviä edellä mainitun ajatuksen kautta. Toisin sanoen, jokainen tehtävä on ollut ikään kuin rakkauskirje jo eletylle elämälle ja ehkä joskus myös tulevalle elämälle.

Kun oma osaaminen ei vielä ole sillä tasolla kuin toivoisi, voi se joissakin tapauksissa lannistaa. Oma kriittinen pikku Ruut saattaa kuiskutella olkapäällä väheksyen, epäillen ja mollaten omaa tekemistä ja yrittämistä. Synkästä mielenmaisemasta käsin pystyy tietysti ammentamaan myös inspiraation lähteitä (rakastan synkkiä juttuja), mutta sekaan tarvitaan myös ripaus rakkautta. Oodi elämälle – asenteen kautta voin nousta ylemmäs mahdollisista epävarmuuksista, kriittisyydestä, perfektionismista tai _______. You name it.

Kun pääseen mielen tasolla mielekkäälle taajuudelle, lähestyn tehtävänantoa teknisestä näkökulmasta. Mitä tehtävässä halutaan minun tekevän? Mitkä ovat arviointiperusteet? Kirjaan ne itselleni ylös ja niiden ympärille lähden ammentamaan omasta elämästä, kokemuksista, toiveista, tunteista ja ajatuksista käsin kokonaisuutta, joka palvelee tehtävänantoa. Ja vitsit, kun tehtävien tekeminen on ihanaa! Jokainen Tehon kotitehtävä on kuin joulukalenterin luukku. Odotan aina innolla uuden tehtävän selvittämistä. En väitä, ettenkö kamppailisi jokaisen tehtävän kohdalla. Pieleen menee niin paljon ja joka kerta. Mutta mitä sitten?

Rakastutaan edes johonkin

Olen ehdoton Esa Saaris-fani. Olen kuunnellut melkein jokaisen Saarisen filosofia ja systeemiajattelu- luentosarjan äänitteen ja ne ovat täyttä inspiraatiota. Suosittelen kuuntelemaan, jos yhtään kiinnostaa. Luennot löytyvät mm. Spotifysta. Yhdellä Esan luennoista oli vieraana jo edesmennyt Vesa-Matti Loiri. Vesku puhui luennolla omasta urastaan ja syistä, miksi oli niin hyvä kuin oli. Hän puhui siitä, miten näyttelijän on tärkeää rakastua omaan hahmoonsa, vaikka se olisi kuinka paha ja kieroutunut tahansa.

Mielestäni tätä rakastumisen teemaa voi soveltaa todella hyvin myös taiteelliseen tekemiseen. Teema sopii hyvin myös tehon ensimmäisellä tunnilla opetettuun asiaan, kun piirsimme ryhmätyönä toisesta opiskelijasta kuvan. Töissä korostettiin yhtä yksityiskohtaa tarkemmin ja muu sai olla epäselvää. Ehkä omasta työstä löytyy jokin kohta, mihin voi rakastua ja jota haluaa korostaa ja tuoda esille? Toki kolmiuloitteisissa pienoismalleissa ei voi jättää epäselviä kohtia, joten pitää vähän miettiä soveltamista niissä ;D

Lopuksi sanottakoon, että aina tehtävänanto ei herätä mitään tunteita. Koko tekeminen ja työ tuntuu valjulta ja jotenkin väärältä. Silti se ei tarkoita, etteikö työstä voisi saada hyvää arvosanaa. Joskus tehtävät kolahtavat ja joskus taas eivät. On mahdollista, että oma lähestymistapani on täysin väärä. On mahdollista, että toisella lähestymistavalla olisi mahdollisuus saada parempia tuloksia. Ken tietää. Uskon, että tärkeintä on kuitenkin löytää itselle luonnollisin lähestymistapa. Näillä ajatuksilla, ihanaa viikkoa!

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Jatkan tälläkin kerralla pohdiskelua oppimisen äärellä. Mieleeni on Tehon Maxi-kurssin aikana juolahtanut jos minkälaisia pohdintoja oppimiseen ja harjoitteluun liittyen. Onko kukaan seppä syntyessään? Miten voisimme omia asenteitamme muuttamalla mennä kohti optimaalista oppimista? Miksi on tärkeää uskaltaa olla surkea? Seuraavaksi jotakin mietteitä, mitä mieleeni on juolahtanut.

Asenteet oppimisen esteenä tai mahdollistajana

Uuden oppimisen äärellä on hyvä tarkastella Carol Dweckin kasvun asenne- teoriaa. Teoria saattaa olla monelle jo tuttu ja ehkä nuoremmille on jo luonnostaan opetettu kotona ja koulussa kyseistä asennetta. Itse huomaan, että vielä on paljon harjoiteltavaa kyseisellä saralla. Yksinkertaistettuna, kasvun asenteen omaava uskoo, että jokainen vastaan tuleva haaste on mahdollisuus kehittyä. Muuttumattoman asenteen omaava taas näkee, että oma osaaminen on syntymässä määritelty ominaisuus. Eli sitä joko on syntynyt viivain ja kynä kädessään, tai sitten ei.

Joten mitä uskomuksia tai asenteita minulla on itsestäni ja taidoistani? Koska en hallitse vielä kaikkien perpsektiivien piirtämistä ennätysvauhdilla, uskottelen itselleni, että en vain ole pikkutarkkojen juttujen piipertäjä. ”Olen sellainen taivaanrannan maalari”. Koska akvarelleilla maalaaminen tuntuu vaikealta, olen päättänyt, että vesivärit eivät ole minun juttu. Hoidan ”pakolliset” tehtävät mahdollisimman sutjakasti alta pois, mutta en varmasti harjoittele enempää. Harmillisesti tämä asenne ei kehitä minua mihinkään suuntaan enkä opi juurikaan uutta. Ennen kaikkea en anna edes itselleni mahdollisuutta siihen, että ehkä yksityiskohtiin uppoutuminen voisikin olla minulle erittäin palkitsevaa. En anna itseni tulla paremmaksi akvarelleilla, sillä se tarkoittaisi sen myöntämistä, että en ole niissä vielä hyvä ja minun pitää harjoitella niillä. Ymmärrän kasvun asenteen, mutta haluaisin mieluummin kuunnella päässäni kimittävää pientä ääntä ”Kyllä sinun pitäisi osata jo.Turha yrittää. Tee jotain mukavampaa, mikä palkitsee sinut heti”. Haluaisin pysytellä mukavuusalueella ja välttää kaikkia mahdollisia epämukavia tuntemuksia. Harmillisesti, silloin vältän myös kehittymisen ja uuden oppimisen. Onko tämä kenellekään muulle tutun kuuloista?

Lupa olla surkea

Joten, kun tulen tehon tunnille, ja käsittelemme siellä jälleen kerran minulle uutta ja vierasta tekniikkaa. Jälleen kerran minulle tulee epämukava olo, koska en osaa uutta tekniikkaa niin kuin ajattelen että minun pitäisi osata. Jälleen kerran yritän selittää itselleni, että tämä(kään) ei ole minun juttuni, enkä anna itselleni mahdollisuutta kehittyä ja oppia. Pysyn mukavuusalueellani, sillä minulla on tietty käsitys siitä kuka olen, mitä osaan ja mitä minun pitäisi osata heti ensimmäisellä yrittämällä!

Ehkä sen sijaan, annan itselleni luvan olla surkea. Annan luvan kaikille niille tunteille tulla ja mennä, sillä sitähän ne tekevät; tulevat ja sitten menevät. Keskityn siihen mitä uutta voin oppia. En siihen, mitä muut osaavat tai mitä “minun pitäisi jo osata”. Annan tilaa omalle asiantuntijuudelleni kasvaa. Inspiroidun kaikista mahdollisuuksista, missä minusta voi tulla hyvä – harjoituksella. Inspiroidun muiden taidoista ja yrityksistä oppia. Teho-opistolla on mitä parhain ilmapiiri ja ympäristö olla nyt surkea ja kehittää omaa osaamistaan kohti pääsykokeita. Olipa se kehitettävä taito tekninen osaaminen tai näkökulmien ja ideoiden löytäminen.

Loppukaneettina vielä yhden lempi podcastjuontajani Rachel Hollisin asenne ”Embrace the suck”. Uuden oppimisen äärellä ja ylipäätään minkä tahansa itselle merkityksellisen äärellä on oltava valmis epäonnistumaan ja olemaan surkea. Ja onhan se nyt niin, että oppiminen on mahtavaa, kun sallii siihen sisältyvän jos jonkinmoista rönsyilyä, tunteiden myllerrystä ja sivupolkuja.

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut