Jatkan tälläkin kerralla pohdiskelua oppimisen äärellä. Mieleeni on Tehon Maxi-kurssin aikana juolahtanut jos minkälaisia pohdintoja oppimiseen ja harjoitteluun liittyen. Onko kukaan seppä syntyessään? Miten voisimme omia asenteitamme muuttamalla mennä kohti optimaalista oppimista? Miksi on tärkeää uskaltaa olla surkea? Seuraavaksi jotakin mietteitä, mitä mieleeni on juolahtanut.

Asenteet oppimisen esteenä tai mahdollistajana

Uuden oppimisen äärellä on hyvä tarkastella Carol Dweckin kasvun asenne- teoriaa. Teoria saattaa olla monelle jo tuttu ja ehkä nuoremmille on jo luonnostaan opetettu kotona ja koulussa kyseistä asennetta. Itse huomaan, että vielä on paljon harjoiteltavaa kyseisellä saralla. Yksinkertaistettuna, kasvun asenteen omaava uskoo, että jokainen vastaan tuleva haaste on mahdollisuus kehittyä. Muuttumattoman asenteen omaava taas näkee, että oma osaaminen on syntymässä määritelty ominaisuus. Eli sitä joko on syntynyt viivain ja kynä kädessään, tai sitten ei.

Joten mitä uskomuksia tai asenteita minulla on itsestäni ja taidoistani? Koska en hallitse vielä kaikkien perpsektiivien piirtämistä ennätysvauhdilla, uskottelen itselleni, että en vain ole pikkutarkkojen juttujen piipertäjä. ”Olen sellainen taivaanrannan maalari”. Koska akvarelleilla maalaaminen tuntuu vaikealta, olen päättänyt, että vesivärit eivät ole minun juttu. Hoidan ”pakolliset” tehtävät mahdollisimman sutjakasti alta pois, mutta en varmasti harjoittele enempää. Harmillisesti tämä asenne ei kehitä minua mihinkään suuntaan enkä opi juurikaan uutta. Ennen kaikkea en anna edes itselleni mahdollisuutta siihen, että ehkä yksityiskohtiin uppoutuminen voisikin olla minulle erittäin palkitsevaa. En anna itseni tulla paremmaksi akvarelleilla, sillä se tarkoittaisi sen myöntämistä, että en ole niissä vielä hyvä ja minun pitää harjoitella niillä. Ymmärrän kasvun asenteen, mutta haluaisin mieluummin kuunnella päässäni kimittävää pientä ääntä ”Kyllä sinun pitäisi osata jo.Turha yrittää. Tee jotain mukavampaa, mikä palkitsee sinut heti”. Haluaisin pysytellä mukavuusalueella ja välttää kaikkia mahdollisia epämukavia tuntemuksia. Harmillisesti, silloin vältän myös kehittymisen ja uuden oppimisen. Onko tämä kenellekään muulle tutun kuuloista?

Lupa olla surkea

Joten, kun tulen tehon tunnille, ja käsittelemme siellä jälleen kerran minulle uutta ja vierasta tekniikkaa. Jälleen kerran minulle tulee epämukava olo, koska en osaa uutta tekniikkaa niin kuin ajattelen että minun pitäisi osata. Jälleen kerran yritän selittää itselleni, että tämä(kään) ei ole minun juttuni, enkä anna itselleni mahdollisuutta kehittyä ja oppia. Pysyn mukavuusalueellani, sillä minulla on tietty käsitys siitä kuka olen, mitä osaan ja mitä minun pitäisi osata heti ensimmäisellä yrittämällä!

Ehkä sen sijaan, annan itselleni luvan olla surkea. Annan luvan kaikille niille tunteille tulla ja mennä, sillä sitähän ne tekevät; tulevat ja sitten menevät. Keskityn siihen mitä uutta voin oppia. En siihen, mitä muut osaavat tai mitä “minun pitäisi jo osata”. Annan tilaa omalle asiantuntijuudelleni kasvaa. Inspiroidun kaikista mahdollisuuksista, missä minusta voi tulla hyvä – harjoituksella. Inspiroidun muiden taidoista ja yrityksistä oppia. Teho-opistolla on mitä parhain ilmapiiri ja ympäristö olla nyt surkea ja kehittää omaa osaamistaan kohti pääsykokeita. Olipa se kehitettävä taito tekninen osaaminen tai näkökulmien ja ideoiden löytäminen.

Loppukaneettina vielä yhden lempi podcastjuontajani Rachel Hollisin asenne ”Embrace the suck”. Uuden oppimisen äärellä ja ylipäätään minkä tahansa itselle merkityksellisen äärellä on oltava valmis epäonnistumaan ja olemaan surkea. Ja onhan se nyt niin, että oppiminen on mahtavaa, kun sallii siihen sisältyvän jos jonkinmoista rönsyilyä, tunteiden myllerrystä ja sivupolkuja.

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Tällä kertaa tiedossa kotitehtävien kritiikkejä sekä asiaa reflektoinnista. Pääsykoetyyppisissä tehtävissä tekniikkoina olivat värikynät, akvarellit ja akryylit. Paljon tuli rakentavaa palauttetta ja toivottavasti myös opittua! Tehtäväkritiikkien jälkeen paneuden reflektointiin ja sen hyötyihin oppimisessa.

Kotitehtävien kritiikit

Muutamaan viikkoon en ole ehtinyt tehdä kaikkia tekniikkatehtäviä kokonaan perheen sairastelun vuoksi, mutta pääsykoetyyppiset tehtävät olen saanut aina väkerrettyä kasaan. Tähän mennessä on ehtinyt olla kolme tehtävää: puuvärein kivimuodostelma (kuvapari), akvarelleilla retriitti ja akryylein uusi vekkula. Miten siis meni?

VÄRIKYNÄT JA KIVIMUODOSTELMA

Kivimuodostelmasta sain 4,5. Värienkäytöstä, dynaamisesta kuvaparista ja kolmiuloitteisuuden hahmottamisesta sain kiitosta. Päiväkuvaan toivottiin asetelmaa paremmin näkyviin. Itse koin, että kivet olisivat voineet olla paljon kolmiulotteisemman ja todellisemman näköisiä. Huomaan, että varjostuksen avulla tehtävässä kolmiulotteisuudessa orgaanisempiin muotoihin on vielä paljon parantamisen varaa. Värikynät tekniikkana on vieras, sillä olen viimeksi värittänyt värikynillä alakoulussa. Niitä voi kuitenkin kumittaa, joka on aina minulle kotiin päin.

AKVARELLEIN RETRIITTI

Retriitistä sain 3,5. Kritiikkiä tuli etuvasemmalla olevasta seinämästä, jonka olisi pitänyt olla kolmiulotteisempi. Sekä työssä oli turhia muita yksityiskohtia, kuten bussi ja sininen palkki. Koin, että tämä työ meni monella tapaa pieleen, sillä en ole koskaan maalannut akvarelleilla. Minulle on akvarelleissa suurin haaste, että kaikkia mokia ei pysty korjaamaan samalla tavalla kuin kynillä. Joten tiesin jo valmiiksi, että pieleen meni etualan kallion kanssa, kun sohin sen liian tummalla. Mutta minkäs teet, kun aikakin loppui kesken. Olen tekijänä enemmän yritys ja erehdys taktiikalla etenevä, joka ei toimi pääsykoetyyppisissä tehtävissä, jolloin aika on rajattu. Eikä myöskään akvarelleilla. Huomaan, että akvarelleilla minun pitää harjoitella maltillisuutta ja harkintaa, sekä tietynlaisen hallitsemattomuuden hyväksyminen.

PEITEVÄREILLÄ UUSI VEKKULA

Uusi Vekkula tehtiin Akryyleillä. Uudesta Vekkulasta sain 4. Kritiikkinä oli sivulla oleva keltainen valo, joka vei liikaa huomiota muulta tilalta ja enne kaikkea arvioitavilta asioilta. Akryyleistä minulla oli jopa sen verran kokemusta, että yliopistolla olen kuviskurssin yhteydessä maalannut yhden taulun. Mitään oikeita oppeja tekemiseen ei siellä annettu, vaan annettiin välineet ja käskettiin ideoida ja tehdä. Akryylit tuntuvat selkeästi lyijykynien jälkeen omalta jutulta. Nautin siitä, miltä maali tuntuu paperia vasten. Se tuntuu huomattavasti fyysisemmältä, kuin esimerkiksi akvarellit ja liittyy varmasti vahvaan tanssitaustaani.

Reflektointi – onko siitä hyötyä?

Mitä hyötyä palautteiden läpikäynnistä blogissa on? Toivon, että lukijana saatte to do/not to do ideoita minun mokistani! 😀 Palautteiden kirjaamisesta on myös apua reflektoinnin näkökulmasta. Kasvatustieteellisissä opinnoissani, meillä oli useaan kertaan tehtävänä kirjoittaa kurssiin liittyvää oppimispäiväkirjaa. Tämä ei kuitenkaan liity ainoastaan pelkkiin ”tieteellisiin” aloihin. Opiskellessani Lontoossa korkeakoulussa nykytanssia, meidän piti koko lukuvuoden ajan kirjoittaa oppimispäiväkirjaa. Suoraan lukion jälkeen, olin vielä liian nuori ja ”kaikki tietävä”, etten ymmärtänyt miten suuri apu reflektoinnista voikaan olla. Reflektoinnissa käydään läpi mitä on opittu, mitä palautetta on saanut, missä on onnistunut ja missä on vielä parannettavaa. Kaikkein tärkeintä mielestäni on miettiä mitä ajattelee ja tuntee ja miksi. Mitä ajattelen tehdessäni jotakin tehtävää? Miltä minusta tuntuu silloin ja miksi? Miksi toimin kyseisen tunteen pohjalta kuten toimin? Palveleeko kyseinen ajatus, tunne ja toiminta oppimistani ja potentiaalini saavuttamista?

Me toimimme ja ajattelemme arjessa paljon rutiinomaisesti, mikä on hyvä toimintakyvyn ja kuormituksen kannalta. On kuitenkin mahdollista, että jotkin meille itsestäänselvät tavat kokea maailma, rajoittavat meitä melko paljon. Reflektoinnin avulla voimme huomata toistuvia palautteita sekä tapoja toimia ja pohtia, vievätkö ne meitä kohti meidän tavoitteitamme. Esimerkiksi blogia kirjoittaessani olen huomannut, että toiminnassani on tiettyjä teemoja, jotka sabotoivat omaa kehittymistäni. Mitä ne sitten ovat? Minä hutiloin, koska olen epävarma. En tarkoita, etteikö tehtäviä voisi tehdä ripeästi, mutta on tärkeää tietää miksi sen tekee. Tekeekö tehtävän ripeästi, koska osaa vai koska se tuntuu epämukavalle. Toiseksi menetän tehtävänannon fokuksen. Saatan joko fiilistellä liikaa ja tuoda tehtävään jotakin turhaa, tai keskittyä ohi aiheen. Reflektointi on siis oiva lisä oppimiselle myös Teho-opiston Maxi-kurssilla. Se ei missään nimessä korvaa kovaa harjoittelua ja työtä, mutta on hyvä lisä tuomaan fokusta omalle kehitykselle.

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut