Tänään puhetta rutiineista ja niiden kadottamisesta sekä takaisin raiteille pääsemisestä. Millä asenteilla ja ajatuksilla saa tuupittua itseään takaisin hommiin? Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä, miten huonosti on riittävän hyvin? Siinä tämän kerran aiheet 🙂

Mihin ne rutiinit katosi?

Meidän keskiviikko-illan tunneilla kotitehtävien palautusprosentti on romahtanut täysin. En siis ole itsekään tässä paljon niitä tehnyt. Oops. Moni varmasti on väsynyt ja keräilee motivaatiota ja jaksamista viimeisille kerroille. Ehkä mielessä pyörii kysymys siitä pääseekö ennakoista jatkoon. Entä jos ei pääse? Kannattaako sitten vielä treenata? Onko enää motivaatiota jäljellä jos ei pääsekään. Kuinka paljon otamme tässä kohtaa tietoisesti etäisyyttä ja kuinka paljon siitä on tiedostamatonta? En oikeastaan tiedä. Toki mitä tietoisempia olemme omista mielen liikkeistämme, sitä vapaampia olemme toimimaan haluamallamme tavalla.

Itse huomaan, että on ollut haastavaa palata kotitehtävien tekemisen rutiiniin. Piirtäminen ja maalaaminen kun eivät ole ennen Teho-opistoa kuuluneet minun arkeeni. Joten, kun jätin ennakkotehtävien aikaan tekemättä kotona Tehon tehtävät tipahdin kokonaan tekemisen rutiinista ja nyt kyytiin pääseminen vaati extra ponnisteluja. Ja ollaan nyt rehellisiä. Minä ainakin olen todella mukavuuden haluinen ja harmillisen laiska joissakin asioissa. Etenkin kun uupumus on taustalla ”work hard”- tyyliset tsemppaukset kuulostavat kirosanalta. Silloin kun kovaa painaminen ja itsensä likoon laittaminen tarkoittavat itsensä hylkäämistä, sinne ei enää halua koskaan palata. Joten siksipä mietin miten voin hellästi tuupata itseäni taas oikeille raiteille?

Ajattelu ja Asenteet? Check!

Miten siis käynnistää sammunut moottori uudestaan ja pyrähtää takaisin Tehon kotitehtävien raiteille? Ajattelun ja asenteiden tasolla itselläni ainakin auttaa miettiä paria juttua:

Mistä sitten aloittaa ja miten?

Kun on paljon tehtäviä rästissä, tykkään itse keskittyä siihen tehtävään, joka kuuluu nyt saada valmiiksi. Jos ajattelen kaikkea sitä työmäärää, stressaannun ja joudun hämmennyksen valtaan. Joten keskityn helpoimpaan: mitä tällä viikolla kuuluu tehdä? Ja kun saan tämän viikon tehtävän tehtyä, asetan tavoitteeksi, että saan ainakin yhden rästin tehtyä. Minun ei tarvitse tehdä kahta tai kolmea per viikko, vaan yksi riittää. Kun olen saanut yhden rästin tehtyä voi tarkistaa viikon aikataulun ja miettiä olisiko enemmän aikaa. Jos ei, niin se ei haittaa. Syyllistyminen ja stressi eivät ainakaan omalla kohdalla auta. Paloittelen asiat saavutettaviin tavoitteisiin, enkä mieti yhtään sen piemmälle. Muistan myös, että tehtävät ovat minua varten. Ne eivät ole vaatimuksia. Kukaan ei kysele niiden perään. En ole tilivelvollinen kenellekään. Ne ovat lahja minulle ja oman osaamisen kehittämiselle, joten minun ei tarvitse ruoskia itseäni eteenpäin.

Mikä on tarpeeksi hyvä?

Edellisessä Tehon iltahippaloissa Sini heitti haasteen yhdelle teholaiselle: ”miten tehdä riittävän hyvä”. Tämä liittyi keskusteluun siitä, kun tuntuu ajan loppuvan kesken. Itsellänikin tuntuu, että kolme tuntia ei aina meinaa riittää. Joten olen asettanut itselleni myös saman haasteen ehtiä tehdä tehtävät annetussa ajassa. Vein ajatusta vielä vähän pidemmälle. Miten huonosti on riittävän hyvä? Epäonnistumisen välttäminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat juurtuneina selkärankaan, joten ajattelin harjoitella nyt tavoittelemaan vähän vähemmän. Ei sillä, että taitoni olisivat ylenpalttisen mahtavat. Mutta pääsykokeissa ei saa extra-aikaa, joten sen mukaan pitää myös harjoitella. Nyt on nimittäin oivallinen tilaisuus kokeilla, kuinka ”vähällä ja huonolla” voi saada tarpeeksi hyvän arvosanan. Toki riskinä on, että ihan pieleen menee. Mutta mieluummin nyt, kuin pääsykokeessa. Mitä kannattaa tehdä ja mitä kannattaa jättää tekemättä? Olisi varmasti ollut viisasta harjoitella tätä jo syksyllä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Seuraavaksi harjoittelen siis, kuinka alas riman voi laskea ja silti onnistua?

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut

Helou helou toverit! Edellisestä kirjoituksesta onkin aikaa. Tällä kertaa fiiliksiä ennakkotehtävien tulosten odottamisesta, Teho-opiston illanvietoista sekä tämän hetken ykkösjuttu mielen tasolla (mikähän se voisi olla?)!

Jälkimainingit ennakkotehtävistä

Moni varmasti odottaa kuumeisesti ennakkotehtävien tuloksia. Muutama viikko kai pitäisi maksimissaan suunnilleen mennä, kunnes viimeisetkin tulokset tulevat. Sähköpostin avaaminen jännittää tällä hetkellä joka kerta. Tekee mieli siristellä ja tihrustella silmät melkein kiinni. Suurimman osan ajasta en oikeastaan ajattele koko asiaa, mutta silloin kun ennakkotehtävät tulevat mieleen vatsaan tulee hetkellisesti perhosia ja sydän hypähtää. Lyhyen hetken jälkeen jatkan keskittymistä taas nenän edessä olevaan asiaan ja luotan siihen, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan ennakkotehtävien osalta.

Tehon illanistujaiset

Teho-opiston illanistujaisista ei ole tullut paljoa kirjoiteltua. Moneen olen kyllä osallistunut ja tykännyt todella paljon, vaikka introvertti olenkin. Pientä tsemppiä se välillä vaatii tulla alas omasta norsunluutornista. Etenkin kun pää pysyy usein pilvissä ja analysoi paljon omaa olemista ja sanomista. Joskus omat virtapiirit ja kovalevyt vähän ylikuumenevat sosiaalisissa tilanteissa tästä syystä. Hupaisaa sinänsä kun kuvittelee, miten savu tulee korvista ulos kun aivot menevät ylikierroksilla.

Oli miten oli, muutama viikko sitten oli edellinen yhteinen tapahtuma ja seuraava on ensi viikolla. Viime kertaiset illanistujaiset olivat heti sen jälkeen kun ennakkotehtävät oli palautettu. Katselimme toistemme palauttamia toinen toistaan upeampia töitä. Muiden töitä nähdessä tietysti mieleen hiipi epäilykset siitä, olisko itse pitänyt tehdä jotakin toisin? Olisiko pitänyt yrittää enemmän? Olisiko pitänyt hakea useampaan kouluun? Teinkö oikein? Teinkö väärin? Oli muutamia opiskelijoita, jotka hakivat kaikkiin sisustusarkkitehtuurin koulutuksiin. Siis huhhuh! Nostan kyllä hattua! Siinä on vaadittu mielenlujuutta ja mieletöntä henkistä voimaa että on saanut niin monta tehtävää puristettua. Mitä tulee omiin epäilyihin, niin vastaan yleensä itselleni: “yes, yes, it’s all good”

Viimeinen hehkutus illanistujaisiin on ehdottomasti Sini! Moni luultavasti jo tietääkin, että Sini on Teho-opiston perustaja. Vaikka häntä ei näe tällä hetkellä tunneilla opettamassa äitiysloman takia, niin illanvietoissa häneen on onneksi törmännyt. Sini on aivan mahtava! Mun mielestä ei ole itsestäänselvää, että joku ”hierarkian huipulla” olisi olemukseltaan niin samalla tasolla kaikkien muiden tasolla. Sinistä ei tule mitään viboja, jotka viittaisi että hän olisi parempi tai ylempänä kuin kukaan muukaan huoneessa. Ihailen todella paljon sitä intoa, uteliaisuutta ja vilpitöntä uskoa muiden potentiaaliin, mikä Sinistä paistaa ympärille. Uskon, että myös tämä seikka on syitä Teholaisten menestykseen pääsykokeissa. On joku joka vankumattomasti uskoo, että sä tulet menestymään. (Ja toki näistä myönteisistä uskomuksista on myös tutkittua tulosta oppimisen lopputuloksissa)

Ykkös asia johon keskityn juuri nyt

Yksi kaikkein tärkein asia ennen kuin mitään tuloksia tulee: kiitä ja onnittele itseäsi. Juteltiin tämän tärkeydestä toisen teholaisen ystävän kanssa. Nyt on hyvä hetki katsoa taaksepäin miten pitkälle onkaan päässyt. Kuinka paljon on opittu ja kuinka paljon on tehty töitä oman unelman eteen. Toivottavasti jokainen voi olla tyytyväinen siihen, että antoi ennakkotehtävissä parastaan. Itse ainakin olen. Painan kiitoksen ja tyytyväisyyden mieleeni ja mikä tahansa on lopputulos en mitätöi tämän hetken kokemusta. Miksi tämä on niin tärkeää? Olen huomannut, että epäonnistumisten sattuessa meillä on taipumus mitätöidä kaikki se hyvä mitä meillä on ollut ennen ”epäonnistumista” tai menetystä. Jostain syystä luulemme, että mitätöimällä kaiken edeltävän hyvän sen hetken pettymys tai tuska ei tuntuisi niin pahalta. Mutta mitätöimällä hyvän, paha ei pienene.

Mietin tässä mielikuvaa vaa’asta. Toisella puolella on miellyttävät kokemukset ja toisella puolella epämiellyttävät. Ajatellaan että vaa’assa on ennen tuloksia enemmän hyviä kuin huonoja kokemuksia. Jos minulle tulee hylsy ennakkotehtävien suhteen, luonnollisesti väliaikaisesti ”huonoihin” kokemuksiin tulee lisää painoa. Kestää hetken, kun vaaka hakee uutta tasapainoa. Jos tässä tilanteessa kiellän kaikkien hyvien kokemusten olemassa olon ja tyhjennän vaa’alta kaiken hyvän, eikö se huono kokemus kippaa vaakaa vielä enemmän vinksalleen?

Mikään hyvä kokemus ei tietenkään poista sitä raakaa tunnetta, jos ei pääse jatkoon. Rukkaset kuin rukkaset tilanteessa kuin tilanteessa tuntuvat aina brutaaleilta. Ja myös ne ikävät tunteet täytyy toki kokea. Mutta! Olisko nyt paras hetki juurruttaa ne hyvät muistot sekä miellyttävät tunteet ja kokemukset syvemmälle omaan ytimeen? Kukaan ei voi viedä niitä pois. Siitä mitä jo nyt on saavuttanut voi olla kiitollinen. Ja sitten kun hyvät tulokset (sormet ristiin) tulevat, voi vain olla entistäkin onnellisempi.

Huh, kun oli taas paljon asiaa,haha. Piti kirjoitella myös motivaatiosta, mutta se näköjään jää seuraavalle kerralle.

Ollaan luovia!

Rakkaudella,

Ruut