Erilainen tausta ei ole este taidealan taitoja vaativaan koulutukseen hakeutumiselle

AMANDA NENONEN
8. MARRASKUUTA 2026

18 vuotta jalkapalloa – mitä sitten, kun yksi ovi sulkeutuu?

Olen välillä miettinyt ja pähkäillyt, onko arkkitehtuurin opiskelu oikeasti sittenkään minun juttuni oman taustani takia. En ole käynyt taidekouluja, harrastanut erityisemmin piirtämistä tai saanut minkäänlaista taidealan koulutusta. Silloin tällöin olen tarpeen tullen piirrellyt jotain, lähinnä koulunpenkillä pakollisilla kuvataidekursseilla. Olen vain entinen kilpaurheilija, joka on potkinut palloa lähes koko elämänsä.

Pelasin jalkapalloa yhteensä 18 vuotta, ja käytännössä koko elämäni pyöri lajin ympärillä. Muutin jopa 16-vuotiaana yli 400 kilometrin päähän kotoa jalkapallon perässä. Urheilu opetti minulle tavoitteellisuutta, kilpailuhenkisyyttä, sinnikkyyttä ja pitkäjänteistä harjoittelua. Olen aina uskonut siihen, että kun jonkin asian eteen paiskii tarpeeksi kovasti töitä, se palkitsee ennemmin tai myöhemmin jossain muodossa.

Urheilu-uran päättyminen oli kuitenkin iso elämänmuutos. Kun yksi pitkä ja tärkeä vaihe elämässä tuli päätökseen, edessä oli yhtäkkiä suuri tyhjyys. Mitäs nyt? Mihin suuntaan seuraavaksi? Oli opeteltava elämään uudelleen ja rakentamaan arkea ilman sitä asiaa, joka oli määrittänyt elämääni niin pitkään.

Kun kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan

Myös lukion kanssa oma polkuni oli kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Urheilulukio tuli päätökseensä jouluna 2024, ja ylioppilaskokeet eivät rehellisesti sanottuna olleet minua varten. Olin pettynyt omiin arvosanoihini ja koin epäonnistuneeni myös lukion suhteen.

Tein melko nopeasti itselleni selvän linjauksen: en halunnut lähteä arvosanojen korottelukierteeseen, sillä tiesin jo silloin, etteivät todistusvalinnan pisteet tulisi olemaan minun reittini korkeakouluun. Halusin löytää jonkin muun tavan näyttää osaamiseni.

Täysin uusi suunta ja ensimmäinen kompastuskivi

Arkkitehtuuri alkoi kiinnostaa minua, sillä olen aina ollut luontaisesti luova ja kiinnostunut visuaalisesta tekemisestä. Tällä hetkellä erityisesti kaupunkisuunnittelu kiehtoo minua, mutta mitä enemmän tutustun alaan, sitä enemmän huomaan, kuinka monipuolisia mahdollisuuksia se tarjoaa. Ehkä juuri siinä piileekin yksi alan suurimmista kiinnostuksen kohteista: vielä ei tarvitse tietää tarkalleen, mihin suuntaan oma polku lopulta vie.

Keväällä 2025 hain ensimmäistä kertaa arkkitehtuurin DIA-yhteisvalinnassa pääsykokeisiin. Tein ennakkotehtävät melko lailla ilman minkäänlaista käsitystä siitä, mitä olin tekemässä. En myöskään ollut varma, osasinko edes liittää tehtäviä oikeassa muodossa Opintopolkuun. En vieläkään tiedä, jäikö jatkoon pääseminen kiinni omasta osaamisestani vai tiedostojen liittämisestä. XD Lopputuloksena oli kuitenkin hylkäys, enkä edennyt pääsykokeisiin.

Se tuntui silloin todella raskaalta. Olin juuri saanut urheilulukion päätökseen, pettynyt ylioppilastutkintooni ja joutunut luopumaan urheilusta, joka oli ollut iso osa identiteettiäni. Kun vielä ensimmäinen yritys uudelle urapolulle päättyi hylkäykseen, tuntui siltä, että kaikki ovet sulkeutuivat yksi toisensa jälkeen. Rehellisesti sanottuna mietin silloin, ettei minusta ehkä ole tähän. Silti jokin jäi kutkuttelemaan.

Uusi yritys, uusi usko itseeni

Keväällä 2026 päätin kokeilla uudelleen. Tällä kertaa tein ennakkotehtävät huomattavasti rennommin ja ilman suuria odotuksia. Kappas vain, tällä kertaa minulle näytettiinkin vihreää valoa ja pääsin jatkoon pääsykokeisiin!
Se antoi aivan uudenlaisen motivaatiobuustin ja ennen kaikkea uskoa siihen, että ehkä minusta sittenkin on tähän. Suoritin pääsykokeet ilman varsinaista harjoittelua, mikä antoi hyvän käsityksen omasta lähtötasostani.

Unelmien opiskelupaikka jäi noin kolmanneksen lisäpisteiden päähän. Se oli samaan aikaan pieni pettymys ja valtava motivaation lähde. Kun ajattelen, että olen lähtenyt liikkeelle lähes nollasta ja päässyt jo tähän pisteeseen, ei tavoite tunnu enää mahdottomalta.

Tällä hetkellä apunani ovat myös Teho-Opiston kurssit, joista saan lisää vauhtia ja osaamista niin ennakkotehtäviin kuin pääsykokeisiinkin. Nyt tiedän paremmin, mitä harjoittelulta vaaditaan ja mihin omassa tekemisessäni kannattaa keskittyä.

Kaikki eivät lähde samalta viivalta, eikä tarvitsekaan

Ehkä suurin muutos on kuitenkin tapahtunut omassa ajattelussani. En enää pelkää epäonnistumista samalla tavalla kuin ennen. Uskon, että kaikella on jokin merkityksensä, eikä jokaisen oven tarvitse aueta heti ensimmäisellä yrittämällä.

En myöskään halua ajatella, että kaiken tämän harjoittelun ja oppimisen pitäisi johtaa vain yhteen tiettyyn lopputulokseen. Kaikesta oppimastani on varmasti hyötyä jossain vaiheessa elämää, oli tulevaisuuden suuntani lopulta mikä tahansa.

Jos voisin antaa yhden neuvon muille alanvaihtoa pohtiville tai täysin erilaisesta taustasta tuleville, se olisi tämä: älä anna oman lähtötilanteesi määrittää sitä, mihin voit päästä. Sinun ei tarvitse olla valmiiksi taitava, tuntea kaikkia alan käytäntöjä tai omata samanlaista taustaa kuin muilla hakijoilla. Jokainen lähtee liikkeelle omasta lähtöruudustaan, ja joskus juuri erilainen tausta voi olla vahvuus.

Uuden aloittaminen voi tuntua pelottavalta, ja välillä voi tulla tunne, ettei kuulu joukkoon. Mutta samalla siinä on jotain todella hienoa: pääsee löytämään itsestään aivan uusia puolia, joiden olemassaolosta ei välttämättä edes tiennyt.

En olisi itse vielä muutama vuosi sitten uskonut, että päätyisin hakemaan arkkitehtuurin koulutukseen, saati että pääsisin pääsykokeisiin asti. En myöskään olisi uskonut, kuinka paljon minusta löytyy visuaalista osaamista ja kykyä oppia uutta.

Elämä ei aina etene sitä polkua, jonka alun perin suunnitteli. Eikä sen tarvitsekaan. Joskus yhden oven sulkeutuminen antaa mahdollisuuden löytää kokonaan uusi suunta. Minä ainakin aion jatkaa matkaa avoimin mielin ja katsoa, minne se lopulta vie.