Tämän blogikirjoituksen kirjoittamista olen odottanut jo lähes vuoden. Haaveillut siitä, että voisin kirjoittaa vuoden pituisesta kasvutarinasta Tehon huippuvalmennuksessa, mikä jatkuisi yliopistossa arkkitehtuurin opintojen parissa. Viime kesänä päätin, että panostan pääsykokeisiin harjoitteluun täysillä. Tätäkin tärkeämpi ratkaisu oli tietoisesti uskoa tekemiseeni ja siihen mahdollisuuteen, että tutkinto-opiskelijan paikka voisi avautua. Päämäärätietoisesti nimesin tämän blogin: Arkkitehdiksi – unelma joka on tehty saavutettavaksi. Omalle Intagram-tililleni annoin nimen ArchStudent2021. Alussa uskominen opiskelupaikan saamiseen oli päätös, mutta Tehon etä-maxi-kurssin edetessä aloin aidosti uskaltaa uskoa unelman toteutumisen mahdollisuuteen. Toisinaan epäonnistuin viikkotehtävissä, useinmiten kuitenkin saamani palaute oli positiivista. Laskeskelin keväällä, että vaikken pystyisi tekemään jännittyneenä pääsykokeissa tehtäviä ihan omalla tasollani, se saattaisi silti riittää sisäänpääsyyn.
Pääsykokeissa menin lukkoon ensimmäisessä tehtävässä. Luokasta puuttui kello ja saimme tietää ajan vartin välein taululle. Kokeessa ajanhallinnalla on oleellinen rooli onnistumisessa. Nyt iso osa keskittymisestä meni sen jännittämiseen, onkohan kohta jo seuraava vartti kulunut. Luokkaan tuli vettäkin maalaamista varten vasta n. klo 9.25. Lisäksi en tiennyt, mitä avant garde arkkitehtuurissa tarkoittaa. Ensimmäisen tehtävän jälkeen muistutin itseäni, että kokeessa ei tarvitse onnistua täydellisesti ja pystyin kasaamaan itseni. Tehtävät, joissa oli enemmän aikaa, menivät suht hyvin, mutta tunnin tehtävissä räpiköin urakalla. Tämä näkyi myös pisteissä, jotka myöhemmin sain hakutoimistosta sinne sähköpostia kirjoittamalla.
Olimme palaamassa perheen kanssa Ahvenanmaalta aurinkoisena heinäkuisena päivänä kun yhteishaun tulokset saapuivat. Laiva lipui eteenpäin, kirjauduin Opintopolkuun ja scrollasin alas pääsykoepisteeni nähdäkseni. Tajusin yli sadan pisteen yli kavunneista pisteistäni, että ne eivät välttämättä riittäisi tutkinto-opiskelijan paikkaan. Scrollasin ylöspäin ja tuijotin tulosta: olin jäänyt varasijoille. Laivan puksuttaessa systemaattisesti eteenpäin, minusta tuntui, että vajoaisin. Tuli todella tyhjä olo. En jaksanut poistua hytistä kuin vasta maihin saapuessamme – onneksi mieheni leikitti lapsia.
Olimme tehneet kaikki suunnitelmat valmiiksi. Olin hakenut päivähoitopaikkoja lapsillemme varmuuden vuoksi sekä Tampereelta että Oulusta. Tiesin hyvin Oikotien asuntotilanteen molemmista kaupungeista. Olin niin valmis laittamaan tuulemaan. Totesin kotona miehelleni, että nyt meidän arki jatkuisikin varmaan samanlaisena kuin tähänkin asti.
Mietin pitkään, pitäisikö minun tehdä valitus kellon puuttumisesta ja sen ilmiselvästä vaikutuksesta kahden ensimmäisen tehtävän suorittamiseen (kolmannesta tehtävästä alkaen meillä oli onneksi kello seinällä). Ajattelin, että valitus ei välttämättä auttaisi, sillä olihan luokassa yli 30 hakijaa ja varmasti osa heistä sai opiskelupaikan kello- ja vesiepisodeista huolimatta. Tottakai tässä pitäisi olla tasapuolinen kaikille. Päädyin siihen, etten valita mutta aion vielä ystävällisesti kirjoittaa asiasta Aalto Yliopistoon ja pyytää varmistamaan jatkossa, että joka luokasta löytyisi kello ja vettä.
Mitä seuraavaksi?
Jopa omaksi yllätyksekseni se, etten saanut opiskelupaikkaa, jonka eteen olin tehnyt niin paljon töitä ja koko perhe oli sitoutettu prosessiin, tuntui superpahalta. Suru oli ylitsevuotavaa ja tietoisuus siitä, ettei mikään nyt muuttuisikaan, ahdisti. Olin todella alakuloinen muutaman päivän ajan. Kaiken keskellä kaunein asia mitä tapahtui oli yksi aamuinen hetki kun 4-vuotias tyttäreni tuli luokseni, ojensi minulle kortin ja pienen kirjekuoren kietoen kätensä ympärilleni. Kirjekuoressa oli hänen itse tekemänsä puinen rannekoru sekä teippirulla. Kortti oli mitä kaunein ja sen takana luki kuulemma: “Minä rakastan sinua.” Aloin taas itkeä kun näin kortin etupuolen tekstin. Ihmettelin, mistä ihmeestä pieni oli sen ihan itse löytänyt… olin ostanut sen vuosia vuosia sitten varastoon enkä nähnyt sitä sen koommin. Miten lohduttavalta tämä teksti tuntuikaan! Lisäksi tyttäreni sanoi: “Äiti kyllä sinä varmasti vielä joskus pääset opiskelemaan. Nyt voit leikkiä minun kanssa.” En varmasti ikinä unohda tätä pientä, merkityksellistä hetkeä.
Voimakas suru ja pettymys auttoi kuitenkin ymmärtämään, miten paljon olin toivonut arkkitehtuurin opiskelupaikkaa ja miten tärkeä asia minulle oli. Tajusin, että pahinta, mitä voisin tehdä, olisi luopua haaveesta.
Ulkomailleko?
Aiemmin keväällä olin selvitellyt ulkomaisiin yliopistoihin hakemista. En ole löytänyt EU-alueelta kuin muutaman yliopiston, missä voisi opiskella arkkitehtuurin kandidaatiksi englanniksi. Englanninkielisiä maisteriohjelmia löytyy puolestaan hyvin eri maista. Unkarissa sijaitsevassa Pecs:n yliopistossa voi opiskella sekä kandidaatiksi että maisteriksi Englanniksi. Hakuvaiheessa vaaditaan portfolio, englanninkielen taito mitataan haastattelussa ja opintomenestyksestä saa pisteitä suoritettujen lukiokurssien perusteella. Laskeskelin, että minulla saattaisi olla hyvät mahdollisuudet päästä sisään. Mietin, olisiko hyvä idea pyrkiä starttaamaan arkkitehtuurin opinnot ja hakea opiskelemaan vuoden parin päästä loput opinnoista Suomeen. Hakuaikaa oli jäljellä vajaa viikko ja pohdin, kasaisinko portfolion kasaan Teholla tekemistäni parhaista tehtävistä. Ennen päätöksen tekemistä, kaivoin kuitenkin esiin arkkitehtuurin opintosuunnitelman kurssikuvauksineen ja selvittelin, löytyisikö lapsillemme kansainvälistä päivähoitopaikkaa kaupungista. Opintosuunnitelmasta selvisi, että Pecs:n yliopistossa opiskellaan ensimmäisen vuoden aikana paljon matematiikkaa ja rakennusfysiikkaa. Opintojen painotus on hyvin erilainen kuin meillä Suomessa. Kuvittelin uudenlaista arkea Pecs:ssä. Minä painisin matemaattissävytteisten opintojen kanssa, tytöillä olisi iso elämänmuutos vieraassa maassa ja korona- ja työtilanteen salliessa mieheni joutuisi matkustelemaan meidän luoksemme. Minua houkutti ajatus sen testaamisesta, voisinko päästä sisään, mutta muu kokonaisuus alkoi näyttää sen verran hurjalta, että päätimme yhdessä, että ei edistetä tätä Pecs-polkua.
Samalla selvittelin, olisiko mitenkään mahdollista tehdä joitain aine- ja perusopintoihin kuuluvia kursseja Avoimen yliopiston kautta. Asumme pk-seudulla ja ensin tutkin Aalto Yliopiston tarjontaa. He tarjoavat kolme arkkitehtuurin kurssia. Tampere ei yhtään (rakennusarkkitehtuurista löytyy useampia). Oulun Avoimesta Yliopistosta löytyy yhdeksän kurssia (joista selvisi, että yksi kurssi ei sovellu ennen kandidaatin tutkinnon suorittamista). Ryhdyin heti etsimään lisää tietoa Oulun Avoimen tarjoamista opinnoista. Kahdeksan kurssia oli suoraan arkkitehtuurin aine- ja perusopinnoista; arkkitehtuurin historiaa, plastista muotoilua, Indesignia, Photoshoppia jne. Pystyisin hakemaan näille kursseille hyväksilukuja sitten kun toivottavasti saisin ensi vuonna tutkinto-opiskelijan paikan.
Uudelleen hakeminen mahdollista?
Viime vuonna tilanteemme oli sellainen, että näytti siltä, ettei meillä ole yksinkertaisesti taloudellisesti varaa siihen, että hakisin vielä uudestaan arkkitehtuuria opiskelemaan. Paine sisäänpääsystä oli siis monin tavoin suuri. Nyt meillä on paljon aihetta kiitollisuuteen, sillä mieheni työtilanne on muuttunut yllättäen siten, että se mahdollistaa myös oman unelmani tavoittelun perheemme menemättä konkurssiin. Kaiken lisäksi minulle selvisi iloinen seikka: aikuiskoulutustukea voi hakea myös Avoimen yliopiston kautta suoritettaviin opintoihin. Hakemus on lähdössä vetämään tuota pikaa Työllisyysrahostoon – voin täälläkin sitten kertoa, menikö hakemus läpi.
Viimeisen kolmen viikon aikana onkin tapahtunut paljon. Minulla oli Oulun Avoimen Yliopiston suhteen tärkeitä kysymyksiä, kuten miten varmaa on, että mahdun mukaan kursseille yms. Heinäkuussa koko yliopiston henkilökunta oli ansaitulla kesälomillaan. Sieltä kuitenkin löytyi yksi henkilö, joka katsoi ko.kurssit viime vuodelta ja ne eivät olleet täysiä. Tietenkään sitä ei voinut luvata, että mahtuisin tänä vuonna kursseille mukaan, mutta todennäköisyys sille oli hyvä. Niinpä otin suuren hypyn kohti tuntematonta, hankimme kakkoskodin Oulusta ja menimme tutustumaan tyttöjen päiväkotiin siellä. Viime viikolla teimme sopimukset Oulun kodista ja ensi viikolla muutan sinne yhdessä pienten kanssa. Mieheni tulee aina tilanteen salliessa Ouluun tekemään etätöitä. Tänään klo 9 avautui hakeminen Avoimen kursseille ja olin tikkana naputtelemassa ilmoittautumiseni. Samaan aikaan kuulin, miten taustalla tyttömme intoa puhkuen pakkailivat tavaroitaan Oulua varten.
Tuloksia odotellessa kun puntaroin vaihtoehtoa, mitä jos en pääsisikään opiskelemaan, itsestään selväksi ajatukseksi nousi se, että en haluaisi treenata yksin ensi vuoden pääsykokeita varten. Teho-Opistolla on ihanan positiivinen ilmapiiri ja pidän kovasti siitä, että kurssilla on erilaisia opettajia. Yrityksen perustajan Sinin tuki tässä vuoden kuluessa on ollut arvokas. Joka viikkoiset kotitehtävät kritiikkeineen vievät omaa tekemistä eteenpäin. Tulen siis jatkamaan ilman muuta Teholla ja miten huippua onkaan, että Teholla voi osallistua joko etäkurssille tai live-etäopetukseen! Molemmat vaihtoehdot sopivat hyvin jos asuu kaukana Helsingistä, kuten me ensi viikosta lähtien. Haluaisin kiittää kaikkia Tehon opettajia hyvästä työstä ja onnitella ihan jokaista, jolle tänä vuonna unelmien opiskelupaikka avautui. Ja me muut: jatketaan rohkeasti tiellä unelmiemme saavuttamiseksi, eikö vaan?
Seuraavassa postauksessani voisin jakaa teille mietteitäni siitä, mitä aion tehdä eri tavalla tällä toisella kertaa hakiessa.
Kiitos kun olet seurannut matkaani,
Iina C.
