Luulenpa, että moni pääsykokeisiin valmistautuva kokee erilaisia suorituspaineita sekä jännitystä. Tavoittelemansa opiskelupaikan saaminen olisi elämän mullistava kokemus ja koska se on niin merkityksellistä, erilaiset tunnetilat valtaavat mielen helposti. Valmistautuminen lienee usein melkoista vuoristorataa ilonpilkahduksista turhautumisiin. Tämä kaikki on ainakin allekirjoittaneelle arkipäivää tällä hetkellä.
Olen tyyppi, joka rakastaa kulkea toisten vierellä elämän tyrskyissä. Vuosien saatossa olen myös opetellut itse avautumaan enemmän sekä pyytämään apua. Tukiverkon merkitys elämässä on valtavan suuri. Toisaalta, välillä ihmisten kysymykset ja tsemppaaminen voivat tuntua stressaavilta. Jos kuulisin useaan kertaan viikossa kysymyksen “Miten treenaaminen pääsykokeisiin sujuu?”, se loisi lisää paineita. Vaikka ihmiset kysyvät hyvää hyvyyttään ja ovat kiinnostuneita, mitä kuuluu ja miten menee, tuntuu, etten jaksa vastailla nyt. Sen sijaan haluan keskittyä omassa harjoituskuplassani elämiseen ja fokusoida ajatukset rauhassa harjoittelemiseen. Alanvaihdosunelmastani tietää hyvin pieni porukka – tai noh, aika moni blogin kautta, mutta anonyymisti. Haaveilen ensi kesän pihajuhlista, joissa voitaisiin juhlistaa juuri saamaani opiskelupaikkaa ja voisin kertoa kaikille, mitä olen viimeisen vuoden puuhannut… Osa ehkä loukkaantuu, etten ole kertonut aikaisemmin, mutta toivon, että ihmiset ymmärtäisivät tilanteeni. Ajatuksen tasolla on hullua, että juuri kun olen päässyt pisteeseen, missä olen päässyt kouluttamaan alalle tulevia untuvikkoja, olenkin yrittämässä alanvaihdosta ja aloittamassa kaiken alusta. Ehkäpä en juuri nyt halua kohdata kysyviä katseita tai varsinkaan mahdollisia järkyttyneitä reaktiota. Harjoittelemalla systemaattisesti ja kaikessa rauhassa vähin äänin, minimoin omaa sisäistä myllerrystä. Jos en saisikaan opiskelupaikkaa, minun ei tarvitse myöskään selitellä pettymystä heti alkuun monille. Jotenkin tukiverkon rajallinen koko huojentaa tällä hetkellä mieltä. Mutta täytyy myöntää, että kyllä tämä olisi varsin yksinäistä, jollei KUKAAN tietäisi. On ihana jakaa pienet onnistumiset kurssilla muutaman ihmisen kanssa, sekä näyttää välillä kotitehtäviä testimielessä muutamalle ennen niiden palauttamista. Kysyn usein “Mitä näet kuvassa?”, jotta saan käsityksen siitä, miten nopeasti ja millä tavalla esittämäni konsepti avautuu.
Jakamalla tämän, haluaisin rohkaista teitä kaikkia omannäköiseen valmistautumiseen pääsykokeisiin. Me kaikki ollaan erilaisia oppijoita ja reagoidaan asioihin hyvinkin omaleimaisin tunnereaktioin. Siksi välillä kannattaakin pysähtyä miettimään, millaisen henkisen valmistautumisen strategian itselleen luo.
Omannäköistä polkua kulkien, Iina C.
