PAINEET OPISKELUPAIKASTA

Yhteishaku alkoi eilen ja tuntuu, että vastahan näpyttelin edelliset hakupaperit menemään ja nyt on jo minun kohdallani neljänsien vuoro. Ala on kerennyt vaihtua näiden vuosien aikana hätäratkaisusta siihen oikeaan unelmien alaan takaisin ja olempa saanut viettää jo opiskelijaeläämäkin tämän viimeisimmän vuoden. Ennen tätä tein kuitenkin rutkasti töitä ja opiskelin kuin hullu, että pääsisin opiskelemaan. 
Koen, että olen aika hyvä esimerkki siitä, että kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan, eikä tarvitsekkaan. Muistan kuin eilisen, kun abisyksynä päätinkin, etten haekkaan arkkitehdiksi vain kauppatieteelliseen. Syynä tähän oli varmasti pelko suhdanneherkkyydestä, työllistymisestä, opiskelemaan pääsyn vaikeudesta ja ihan jo omasta piirustustaidostakin. Ensimmäisen välivuoden ja 600-tuntisen luku-urakan jälkeen tiesin, että arkkitehtuuri on minua varten ja päätin vaihtaa suunnitelmiani taas. Se pelotti ja kauhistutti, mutta ihan turhaan. Miksi meidän pitäisi heti tietää, mitä haluamme opiskella? Ja vaikka tietäisimmekin, mikä kiire meillä on elämässä?

Itsekin tajusin tämän vasta viime syksynä, kun huomasin että alanvaihtajia löytyi yksi jos toinenkin meidän luokalta. Sen huomattuani tuntui jopa naiivilta ajatella, että koko elämä kaatuisi, jos koulupaikkaa ei aukeakaan. Yhteiskunta luo meille paineita enemmän kuin kukaan osaisi varmastikaan luoda omassa päässään; heti pitäisi olla tiedossa mitä haluat opiskella ja tehdä, ja pettymys siitä, ettei koulun ovet avautuneetkaan voi olla koko suvun murheen aihe. Tiedän itse kuinka kauheaa niihin kyselyihin on vastata, kun jotain haluaa niin kovasti ja matto viedään jalkojen alta. Olen kokenut samat kyselyt jo kolme kertaa, ja edelleen olen tässä. Pettymyksistä pääsee aina yli, elämä on tarkoitettu elettäväksi ja onhan meillä koko elämämme aikaa päästä opiskelemaan unelmien alaa! Tulevaisuudessa työelämässä et enää edes huomaa aloititko opiskelun hieman aikaisemmin vai myöhemmin. Lisäksi koen, että ilman arvokkaita välivuosiani en pystyisi antamaan itsestäni näin paljon. Kaikella on tarkoituksensa, sitä ei todennäköisesti heti huomaa, mutta myöhemmin merkityksen kyllä löytää.
Tämän vuoden yhteishakuun lähden ensimmäistä kertaa rennolla asenteella. Aion nauttia pääsykoeprosessista ja ajatus piirustus- ja suunnittelukokeista tuntuu kutkuttavan innostavalta. En halua ottaa turhaa stressiä, en paineita, en mitään. Kaikella on tarkoituksensa niinkuin aikaisemmin jo sanoin. En usko, että kenenkään koulupaikka jää saamatta rentouden takia, päinvastoin. Olen myös se henkilö, joka on itkenyt lähes silmät päästänsä koulupaikkapettymysten ja “en pääse koskaan minnekkään” -ajatusten vuoksi, mutta nyt asenne on ehkä hieman muuttunut. Kova työ palkitaan aina, välivuodet eivät ole pahasta ja tärkeintä on nauttia siitä, mitä tekee. Vuosi on loppujen lopuksi lyhyt aika ja kaikki varmasti järjestyy. Ja teille, jotka pelkäätte, että koko elämä jää jos muutatte opiskelujen perässä toiseen kaupunkiin; voin kertoa kokemuksesta, että uuden elämän rakentaminen on myös virkistävää puuhaa ja kotiin pääsee käymään aina halutessaan ♥︎