Heippa! Ajattelin ensin jakaa kanssanne ensimmäisen pääsykoetyyppisen tehtävän palautteita, joissa siis harjoiteltiin lyijykynätekniikkaa. Sen lisäksi höpöttelen fiiliksiä tussitekniikasta tunnilla. Teaser: tiedossa onnistumisia ja epäonnistumisia. Vuoristorataa ylös ja alas, woop woop.

Lyijykynätehtävien kotitehtävät – tekniikkatehtävä

Eli kotitehtävistä ainakin toinen onnistui. Tekniikka tehtävä oli se, joka aiheutti enemmän harmaita hiuksia, mikä ei ollut yllätys. Ja näitä on vaan pakko vääntää, vaikka se ei aina inspiroisikaan. Siksi ajattelinkin, että ensin aina teen tekniikkaharjoituksen, jonka jälkeen saan palkintona tehdä pääsykoetyyppisen tehtävän. Toki katsotan miten aikataulut tulevat onnistumaan tulevilla viikoilla. Kuluneella viikolla tehtävien tekemisessä oli ajallisesti paljon haasteita, sillä minulla oli kiireinen viikko ja ehdin tehdä näitä tehtäviä vasta lasten mentyä nukkumaan.

Kotitehtävä – pääsykoetyyppinen tehtävän

Pääsykoetyyppisestä tehtävästä innostuin ja inspiroiduin todella paljon. Aiheena oli piirtää tilanne hetkeä ennen kuin jotakin tapahtuu. Ja kuten ohjeissa neuvottiin, skippasin pari ensimmäistä mieleen tullutta ideaa, jos ne olisivatkin jotain yleisiä ideoita. Minun valintani oli siis hetkeä ennen syntymää. Minulla on 2- ja 4- vuotiaat lapset, joten heidän syntymänsä on vielä tuoreessa muistissa. Aihevalinta tuntui nololta. Synnytys itsessään on kuitenkin erittäin henkilökohtainen kokemus ja mielestäni tietyllä tapaa todella primitiivinen tapahtuma. Ajattelin, että jos nolottaa niin sehän on hyvä. Nyt mennään eikä meinata! Paljon sitten sain tehtävästä? Viitonen siitä tuli. Arviointiperusteina olivat aiheen käsittely ja idean välittäminen, tapahtuman kuvaaminen sekä tunnelma. Mutta onnistumisen tunnetta ei kestänyt pitkään, sillä pian sen jälkeen siirryttiin tussitekniikoihin.

Tussitekniikat – ojasta allikkoon

Tussitekniikkaa en kyllä hallinnut yhtään. Ja siis todellakaan yhtään! Sivellinmäiset tussit/kynät tuntui vähän luonnollisemmilta, mutta muut ei. Ojassa oltiin. Luento osuuden jälkeen päästiin harjoittelemaan perspektiivipiirtämistä ja varjostamista. Tässä mentiinkin sitten allikkoon asti. Osaan piirtää perspektiivissä, mutta minulla ei ole siihen rutiinia, joten olen hidas. Opettajan mallista piirrettiin ja jäin koko aika vain enemmän jälkeen. Kuulin kuinka viivottimet kolisivat pöytään rytmikkäästi ja kynät ja tussit suhisivat paperia vasten ferrarin vauhtia. Tuntui kuin itsellä olisi ollut käytössä rikkinäinen potkuauto. Posket alkoivat punoittaa ja epätoivo ja turhautuminen kasvaa. Tehtävä ja siihen käytetty aika tuntui ikuisuudelta. Opettaja kierteli välillä luokkahuoneessa katsomassa kurssilaisten edistymistä. Osalle hän antoi kehuja ja jotkut kysyivät kysymyksiä. Onneksi minun ja opettajan telepaattinen taajuus oli kohdillaan, sillä mielessäni surisi vain ajatus “nyt en halua ketään tähän arvioimaan epäonnistumiseni tasoa.” Opettaja sivuutti minut diskreetisti mennessään ohi ja vilkaistessaan työtäni. Tarkka suorien viivojen tekeminen ei ole minulle kaikkein ominaisinta, ei etenkään tietynlaisen ajallisen paineen alla, joten lopputulos oli todella sotkuinen. Tietyssä pisteessä turhautumistani, suoraan sanottuna en edes viitsinyt vaivautua.

Harjoitus tekee mestarin?

Naurattaa kyllä miten ei ainakaan päässyt liikaa ylpistymään. Näissäkin hetkissä huumori ja myötätunto ovat mitä parhaimmat kumppanit. Nyt on hyvä hetki olla osaamatta, kysyä ja epäonnistua. Perspektiivipiirtämistä pitää toden totta harjoitella, jotta tahtia saa nopeammaksi! Tussitekniikkaa unohtamatta tietenkään. Meille vinkattiin, että kannattaa harjoitella pari sisätilaa ja pari ulkotilaa mahdollisimman hyvin, jolloin niitä on helppo käyttää lihasmuistista pääsykokeessa.

Olen iki onnellinen, että olen suorittamassa Tehon maxi-kurssia. Jo pelkästään tehon tunneilla ja kotitehtävissä käytetty aika on viikkotasolla monta tuntia! Parin kurssilaisen kanssa olemme puhuneet juuri tästä, että kaiken muun elämän ohella harjoitteleminen vain jäisi unholaan ja vasta ennakkotehtävien julkaisun yhteydessä herättäisiin siihen todellisuuteen, että jotain pitäisi osata. Olipa kyse ajan puutteesta, sen organisoinnin tarpeesta, harjoittelurutiinin luomisesta, motivaation puutteesta tai itsekurin harjoittelusta, ohjattu opetus on minulle ehdotonta. Omalla kohdallani harjoittelua vaaditaan kyllä tuntimääräisesti paljon enemmän, kuin teholla ja kotitehtävissä käytetty aika, heheh. Kysymys on ennen kaikkea siitä, miten sen saa ujutettua arjen makro hetkiin ja tavaksi. Lukuvuoden aikana tuskin saavutan mestarin tasoa, sillä asiantuntijaksi vaadittaisiin tuhansien ja tuhansien tuntien harjoittelua. Mutta, paremmaksi tässä ainakin tulee.

Ollaan luovia (ja lempeitä)!

Rakkaudella,

Ruut