Iida keksi hauskan piparihaasteen meidän kaikkien iloksi. Tarkoituksena on tehdä 20 x 20 cm alustalle mahtuva joulukoriste piparkakkutaikinasta ja postata se somessa #tehonpiparihaaste. Jouluaattona Teho-Opisto jakaa sitten kauniita piparkakkuluomuksia.

Viimeiset viikot ovat olleet todella, todella työntäyteisiä. Parin viikon sisällä valvoin useamman yön koulutehtävien parissa. Moneen otteeseen mietin, millä tasolla haluan opiskelutehtäviä suorittaa. Riittäisikö vähempikin? Mutta minkäpä sitä luonteelleen voi… jos minulla on päänsisäinen visio jostakin, pyrin toteuttamaan tehtävän sen mukaan enkä sieltä mistä aita on matalin. On hauska nähdä, miten pitkälle se visio sitten milloinkin kantaa. Tuntuu, että saamani palaute on arvokkaampaa jos olen pystynyt antamaan työlle kaikkeni. Sen verran kuitenkin tein pientä priorisointia, että kursseihin, joissa arvosteluasteikko on hyväksytty/hylätty, en panostanut ihan niin paljoa ja hionut loppuun saakka palautettavia töitä.

Siinä vaiheessa kun heräsin aamulla tuntien leposykkeeni huitelevan reippaasti yli sataa ja rytmihäiriöitä tuli tuon tuosta, tajusin vetää hetkeksi jarrua. Silloin paketoin lahjoja kauniisiin paketteihin, otin piparitaikinan sulamaan ja aloin taiteilla hymyssä suin piparkakku-mittaihmisiä. Vaikka koetinkin tehdä niistä pieniä, ovat ne vähän liian pitkiä, mutta sallittakoon se tällä kertaa. 😀

Ajattelin ensin tekeväni sillan, mutta tehdessä se muotoutuikin tällaiseksi kaarevaksi sisääntuloksi. Tällaisen voisi löytää vaikkapa puistosta. On ollut hauska bongata sieltä täältä kaarevia muotoja arkkitehtuurissa. Ne ovat selkeästi nyt nostamassa jälleen päätään ja toimivat inspiraationa tässäkin teoksessa.

Näiden piparintuoksuisten kuvien kera haluan toivottaa sinulle levollista joululomaa! Niin ja tervetuloa osallistumaan Tehon piparihaasteeseen, rennolla otteella!

Valon tuiketta alkaneeseen jouluviikkoon,
Iina C.

Tehon opettajat edustavat useampaa taiteen eri osa-aluetta. Tässä postauksessa pääset kurkistamaan hieman pintaa syvemmälle ja tutustumaan muutaman Tehon opettajan omiin töihin arkkitehteinä, muotoilijoina ja taiteilijoina!

Kun aloitin viime syksynä Teholla, olin ihan fiiliksissä positiivisesta ja levollisen turvallisesta ilmapiiristä, jonka Tehon opettajat yhdessä loivat. Hyvä tekemisen meininki välittyi ihanasti läpi vaikka kävinkin kurssia etänä ja käyn jälleen uudelleenkin. Tehon opettajat edustavat useampaa taiteen eri osa-aluetta. Heidän ammattitaitonsa yhteenlaskettuna on siis hyvinkin monipuolinen. Apuopettajina on lisäksi mukana useamman vuoden opiskelijoita. Tämä on myös ihan huippua, sillä heiltä voi saada ajankohtaista tietoa, millaisia opinnot juuri nyt ovat. Opettajat ovat valmistuneet/opiskelevat ympäri Suomea, joten maantieteellistäkin monimuotoisuutta löytyy, mikä on mielestäni todella hyvä.

Omista töistä saa etäkurssilla palautetta eri kerroilla eri opettajilta, mikä on virkistävää, koska kommenteissa näkyy yleensä hieman opettajan oma ammatillinen tausta. Tämä rikastaa palautteen saamista.

Olet varmastikin törmännyt Tehon sosiaalisen median kanavissa meidän opiskelijoiden töihin? Nyt tässä postauksessa pääsemme kurkistamaan hieman pintaa syvemmälle nimittäin muutaman Tehon opettajan omiin töihin! Pyysin heitä kertomaan, mikä on heidän oma suosikkityönsä tai sellainen työ, joka on opettanut paljon. Pidemmittä puheitta, eiköhän päästetä opet ääneen!

Heini, taiteen maisteri (kuvataidekasvatus)

Heini: “Opettamisen ohessa työskentelen kuvittajana ja kuvataiteilijana. Tämä animaatio tehtiin yhteistyössä muusikko/tuottaja Olli Äkrään kanssa. Tarina on yhdessä suunniteltu ja minä vastasin taustojen ja hahmojen luomisesta. Ollin käsialaa on musiikki ja animointi. Oli huippua päästä näkemään, kuinka tarina ja omat maalaukseni heräsivät henkiin!”

Eeva, taiteen maisteri, yliopistopedagogi

Eeva: “Teen toiminimellä Eeva Jokinen Ceramics niin käyttö-kuin taidekeramiikkaakin. Lopputyöprojektini 20 vuotta sitten käsitteli riisiposliinitekniikkaa piensarjatuotannossa ja metodin kehittely on kantanut pitkään tekemiseni ytimessä.

Tuotannon rutiineissa on tärkeää myös löytää luovia ja yksilöllisiä projekteja, tällä hetkellä inspiroi pienet veistokset ja metsä-teeman eri tunnelmat ja merkitykset.”

Voit tutustua Eevan töihin lisää hänen kotisivuillaan sekä Instagrammissa.

Sini, arkkitehti, taiteen maisteri (taidekasvatus)

Sini: “Tehon luotsaamisen lisäksi olen tehnyt lähes yhtä pitkään arkkitehti- ja tilasuunnittelua yritykseni Designspacen kautta. Tällä hetkellä Designspacessa suunnittelee kanssani ihana Maiju Räty.

Suunnittelemme yksityisten uudisrakennusten ja -tilasuunnitelmien lisäksi pääasiassa erilaisten yritysten toimitiloja, mm. Tehon uudet toimitilat ovat yksi uusimmista projekteistamme. Muita viimeisimpiä on upeisiin vanhoihin autotallitiloihin rakennettavat asunnot 4 kpl Hakaniemessä, Pupusaari kahvilaketju Espoossa ja Vantaalla, sekä liikuteltavan all-in-one kuva- ja äänikokonaisuuden suunnittelu Artome yritykselle. Muotoiluprojektit ovat erittäin kiinnostavia ja niistä tämän uusimman Artome M10:n lisäksi monelle tunnetut ovat Framerylle suunnitellut hiljaiset tilat O & Q jotka myös näkyvät kuvissa.”

Elisa, arkkitehtiopiskelija

Elisa: “Tässä on mun yksi viime kevään, neljännen vuoden, koulutyö joka tehtiin parityönä Jami Järvisen kanssa. Tehtävänä oli suunnitella Tampereen Viinikanlahteen uusi vapaa-aika- ja urheilukeskus. Suunnitelman tuli sisältää uimahalli, urheilukeskus, spa ja muita tiloja. Arkkitehtonisesti sen tuli sopia ympäristöönsä ja toimia myös tapaamispaikkana lähialueen asukkaille.

Itse pidin tästä lopputuloksesta hyvin paljon, mielestäni meidän arkkitehtuurimme otti huomioon olemassa olevan ympäristön ja toi sinne oman tunnelmansa ja olemuksensa. Järveltä päin katsottuna rakennus pyrki sulautumaan luonnolliseen ympäristöön, ja kadulta katsottuna se otti jykevämmän ja vahvemman roolin julkisena rakennuksena. Olimme myös jaotelleet tiloja mielestäni onnistuneella tavalla riippuen niiden yksityisyydestä ja tarkoituksesta.”

Laaja osaamiskirjo, eikö totta!? Jos sinäkin haluat näiden opettajien huippuohjaukseen, tammikuussa 2022 alkaa monta uutta valmennuskurssia Teholla. Pääset kurkkaamaan kurssitarjottimen täältä! Kaikki Tehon opettajat ja heidän esittelynsä pääset näkemään puolestaan täältä.

Mukavaa joulukuun jatkoa,
Iina C.

Haaveeni olisi saada asua Sveitsin Alpeilla joskus. Työpisteeni olisi ikkunan edessä ja siitä avautuisi avara näkymä, joka jatkuisi silmien kantamattomiin. Saisin siinä suunnitella kaikessa rauhassa. Jossain taustalla kilkattaisi lampaiden kellot ja saksankieliset iloiset tervehdykset kuuluisivat vaimeasti kaduilta.

Yksi ihan parhaista puolista täällä Oulussa asumisessa on Lapin läheisyys. Täältä ajaa Syötteelle n.1,5 tunnissa, Kuusamoon ja Rovaniemelle 2,5 tunnissa jne. Toissa viikonloppuna karkasimme jälleen tunturiin – se on vaan niin ihanan rentouttavaa. Huikeaa oli se, että alhaalla näkyi vielä maaruska ja kun katsetta nosti ylöspäin, lunta alkoi näkyä puiden latvoissa ja tunturin laella. Pohdiskelin ääneen, sekö minua Lapissa viehättää, että ehkäpä siinä on palanen sitä Sveitsin unelmaa vaikka kummut ovatkin loivempia?

Rakastan myös tätä väljyyttä täällä Oulussa. Tontit on kaavoitettu suuremmiksi kuin pk-seudulla ja metsää on joka välissä enemmän. Jotenkin on enemmän tilaa hengittää.

Edellisellä ja tällä postauksella haluaisin rohkaista miettimään, voisiko unelmasi toteutua ehkäpä paikassa, jota et ollut aikaisemmin juurikaan pohtinut. Opiskeluaikana jos joskus on kiva kokeilla toisaalla asumista. Olen niiiin monelta etelämmässä asuneelta täällä kuullut yliopistolla, miten oli alunperin järkytys kun pääsi Ouluun opiskelemaan. Ajatukset ovat kuitenkin kautta linjan muuttuneet kaikilla, joiden kanssa olen jutellut.

Talvisin terkuin,
Iina C.

Kuinka tärkeä ura-unelmasi on sinulle? Mitä kaikkea olet valmis tekemään sen eteen? Miten pitkälle maailman ääriin tarvittaessa menemään sen perässä?

Kuulostavatko nämä kysymykset sinulle tutuilta? Itselle ne ovat olleet hyvinkin ajankohtaisia viimeisen 1,5 vuoden aikana. Heinäkuussa teimme radikaalin päätöksen: minä ja pienet tyttäremme muuttaisimme 631 km:n päähän Ouluun ja mieheni seilaisi Oulun ja Espoon väliä työtilanteensa mukaan. Tämä siksi, että voisin suorittaa arkkitehtuurin kursseja Oulun Avoimessa yliopistossa.

Miksi Oulussa? Aalto Yliopisto tarjoaa kolme arkkitehtuurin kurssia avoimen yliopiston kautta, Tampere ei yhtään – Oulu sen sijaan yhdeksän. Tuumailin, että jos saisin noin puolet ensimmäisen vuoden perus- ja aineopinnoista suoritettua, se olisi muuton arvoista. Samalla takaraivossani jyskytti ajatus, miten hienoa olisi päästä katsomaan edes hieman, tuntuvatko opinnot varmasti omilta. Tiesin haluavani jatkaa treenaamista myös Teho-Opistolla ja olin superonnellinen, että sen onnistumisesta minun ei tarvinnut huolehtia laisinkaan – Teho-Opiston kursseja kun voi suorittaa Helsingissä tapahtuvan lähiopetuksen lisäksi joko etänä oman aikataulun mukaan tai osallistumalla live-etäopetukseen (= interaktiiviseen opetukseen verkon kautta, joka tapahtuu ennalta tiedotetun aikataulun mukaisesti).

Oulu on meille entuudestaan hieman tuttu kaupunki, sillä lapsuudenystäväni asuu täällä. Koko tukiverkostomme on kuitenkin Etelä-Suomessa. Pohdimme asiaa paljon ja totesimme, että nyt vielä tällainen muutos olisi lapsillekin varmasti helpompi kun heillä on vuosia koulun aloitukseen. Kun heillä jossain vaiheessa syntyy sitten omat kaverisuhteet koulussa ja harrastuksissa, sitten emme tohtisi tehdä isoja paikkakuntien vaihdoksia niin helposti. Jos olisin elämäntilanteessa, jossa ei olisi vielä lapsia, luulen, että olisin hakenut jo myös ulkomaille opiskelemaan.

Elokuun alussa saapuessamme äitini ja tyttöjen kanssa Ouluun muutamaa päivää ennen päiväkodin aloitusta, minä taisin jännittää alkavaa viikkoa kaikista eniten. Olin henkisesti varautunut lasten katkonaisiin öihin, uuden päiväkotiarjen väsyneisiin ja turhautuneisiin aamuihin ja iltoihin. Heti ensimmäisenä päivänä 2-vuotiaamme otti hoitajaansa eteisessä kädestä kiinni ja taakseen katsomatta lähti leikkimään omaan ryhmäänsä. 4-vuotiaallamme kesti jokunen päivä haistella uutta ympäristöä, mutta molemmilla päivähoidon aloitus meni paljon kivuttomammin kuin olin uskaltanut toivoa. Lapsillamme on aivan ihanat hoitajat ja hirsipäiväkoti on tiloiltaan upea. On ihana voida jättää lapset iloisin ja luottavaisin mielin aamuisin hoitoon ja suunnata kiireen vilkkaa yliopistolle. Tämä on aikamoista trapetsitaiteilua aikataulujen kanssa, mutta koska lapset tykkäävät uudenlaisesta arjestaan, saan hyvällä omalla tunnolla suorittaa opintoja sekä treenata ensi kevään pääsykoekoitosta varten. Dia.fi:stä löytyy nyt muuten infot ensi kevättä varten. Aaltoon oli tullut muutama lisäpaikka arkkitehtuuriin opintoihin ja matematiikan kokeen vähimmäispistemäärä oli noussut kuudesta pisteestä yhdeksään. Muita merkittäviä eroja en löytänyt viime vuoteen verrattuna.

Tuntuu, että olen antamassa ihan k a i k k e n i tämän unelman toteutumiselle. Välillä huomaan olevani todella poikki ja sellaisina päivinä menen samaan aikaan nukkumaan pienten kanssa. Vaikka tämä on myös kuluttavaa, on tämä ihana seikkailu ja mahdollisuus. Tahtoisin saavuttaa korkeimman mahdollisen potentiaalini. Uskon, että luontaiset kiinnostuksen kohteeni ja tapa katsella maailmaa, pääsisivät hyvin oikeuksiinsa arkkitehdin ammatissa. Se on myös ammatti, jota voi harjoittaa niin hyvin monipuolisesti (esim. kaupunkisuunnittelu, julkisten tilojen ja pientalojen suunnittelu, erilaiset asiantuntijatehtävät) ja eri paikoissa (esim. kunnissa tai yksityisellä sektorilla). Siinä saa ja pitää myös kokoajan päivittää tietojaan, mikä on mahtavaa. Näkisin, että tuossa työssä minulla riittäisi ammennettavaa loputtomiin ja luulen, että haluaisin tehdä projekteja vielä 80-vuotiaanakin silkasta tekemisen ilosta. Siinä perspektiivissä joidenkin vuosien eläminen eri tavalla kuin oli alunperin ajatellut, on pientä. Yksi hyvä tapa pohtia omaa unelmaansa onkin tällainen pitkän tähtäimen puntarointi. Niin tekemällä voi olla helpompi vastata kysymykseen, mitä kaikkea on valmis tekemään unelman toteutumisen etene.

Elämä uudessa paikassa voi olla moninkerroin idyllisempää ja levollisempaa kuin oli kuvitellut. Esimerkiksi itsestä on ihanaa, että lapset saavat nyt olla niin paljon luonnon keskellä – päiväkodin takapihaltakin avautuu metsä. Täällä ihmiset ovat myös omasta mielestäni keskimäärin leppoisampia kuin ruuhka-Suomessa. Muutos on siis valtava mahdollisuus ihan uudenlaisten asioiden kokemiselle ja haluaisinkin rohkaista oman mukavuusalueen ulkopuolelle hyppäämiseen. Saatat yllättyä positiivisesti, mitä kaikkea ihanaa se tuokaan tullessaan. 🙂

Kiitos kun kuljet matkassa mukana! Kyselin Tehon Instagrammissa, kiinnostaisiko teitä kuulla enemmän opiskelusta Avoimessa yliopistossa. 100 % vastasi “kyllä”, joten alankin nyt kerätä aineistoa postausta varten… stay tuned!

Lämpimin ajatuksin,
Iina C.

Kestääkö talous?

Meillä on kaksi suloista ja hartaasti toivottua lasta, 2- ja 4-vuotiaat tyttäret. Äitiyslomien aikana olen miettinyt uutterasti, mitä haluaisin tehdä “isona” ja ymmärtänyt, että haaveeni vaativat opiskelemaan lähtemisen. Aluksi pohdin kovasti, onko minulla oikeutta lähteä useammaksi vuodeksi opiskelemaan. Jos opiskelisin, en toisi omaa taloudellista panosta perheemme pyörittämiseen kovinkaan isosti. 15 kuukautta voin saada aikuiskoulutustukea ja jos pääsisin kesäisin arkkitehtitoimistoihin harjoittelijaksi, ehkä sieltä voisi saada pientä lisätienistiä. Nämä tulot eivät kuitenkaan vastaisi aiempaa tulotasoani. Toisaalta, oli aika, jolloin mieheni keskittyi unelmiensa tavoitteluun ja minä kannoin isomman taloudellisen vastuun. Olemme tästä jutelleet ja mieheni on ehdottomasti sitä mieltä, että taloudellisessa mielessä voin hyvin opiskella.

Huono vanhempi?

Lisäksi olen kovasti pohdiskellut, miten paljon opiskelu vaatii – pystynkö olemaan niin läsnäoleva äiti kuin haluaisin. Tiedostan, että opinnot vievät aikaa ja energiaa, mutta toisaalta ne tulevat antamaan henkisesti todella paljon. Haluan uskoa, että innostuneisuuteni näkyisi myös lapsillemme. Hauskinta on, että he haluavat myös osallistua tähän prosessiin. Esimerkiksi yhden kurssitehtävän osalta oltiin taannoin yhdessä kaupungilla valokuvailemassa yhdessä, minä järkkärillä ja tytöt kännykällä. Samoja ajatuspolkuja tallaisin varmasti myös jos menisin nyt töihin. Luulenpa, että monet pienten lasten vanhemmat voivat samaistua tähän.

Tahtoisin olla mahdollisimman hyvä esimerkki tytöille periksiantamattomuudesta ja kovasta yrittämisestä. Toisille kerron mielelläni, miten koskaan ei ole myöhäistä lähteä tavoittelemaan unelmia. Niin, miksi en tekisi itse niin kuin “opetan”? Pitkällä tähtäimellä tämä tarina voisi olla rohkaiseva lapsillemmekin ja he saisivat mallin elinikäisestä oppimisesta. Aina voi kehittää itseään ja se on todella hyvä juttu.

Ei katkeruutta kiikkustuolissa

Jos jatkaisin elämääni kuten ennen lapsia, en olisi täysin onnellinen. Haluaisin tehdä työssäni enemmän asioita, jotka linkittyisivät kestävään kehitykseen. Puuarkkitehtuurissa niin moni itselle tärkeä elementti ja arvo kohtaisi mitä upeimmalla tavalla.

Isoäitiäni oli jäänyt hieman harmittamaan se, ettei hän päässyt yliopistoon opiskelemaan vaan hoiti kotona neljä tytärtään. Hän toimii minulle hyvänä esimerkkinä siitä, että elämää olisi hyvä pyrkiä elämään siten, että vanhempana mahdollisimman moni asia ei kaduttaisi vaan tuntuisi siltä, että on saanut elää rikkaan, omannäköisen elämän.

Miettiessäni alunperin tätä opiskelemaan pyrkimistä, joku kehotti ajattelemaan, mistä kaikesta se tulee olemaan pois. Kysymyksen asettelu tuntui kovin vieraalta. Ajattelen mieluummin, mitä kaikkea hyvää se tuo sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä mukanaan. Koen, että tärkein tehtäväni on olla äiti. Olen kuitenkin sellainen, että tarvitsen myös jotain ihan omaa, jotta jaksan olla parempi vanhempi. Tähän vaiheeseen opiskelu on juuri sellaista ihanaa: tänä vuonna sekä Teholla että avoimessa. Ensi vuonna toivottavasti sitten arkkitehtuuria tutkinto-opiskelijana opiskelemassa.

Millaista arkitodellisuus on?

Nyt kun arkkitehtuurin kursseja on takana muutama kuukausi Avoimen yliopiston kautta, olen myös pohtinut sitä, että nämä opinnot saattavat olla minulle nyt helpommat kuin mitä ne olisivat olleet suoraan lukiosta päästyäni. Työ-, koti- ja opiskeluelämässä olen oppinut aikatauluttamista, kurinalaisuutta, tiedonhakua ja ryhmätyöskentelyä. Näistä asioista kun on jo kokemusta, moni asia sujuu nyt yksinkertaisemmin ja tehokkaammin.

Olen ollut äärettömän kiitollinen siitä, että lapsemme ovat olleet terveinä koko alkusyksyn. Viime viikolla realisoitui se, millaista on kun lapset ovat kipeinä, olen yksin pyörittämässä arkea ja opiskelu-deadlinet lähestyvät. Se oli ihan kamalaa! Silloin kun ei ollut lapsia ja jos sairastui, arkeen paluu kesti vain oman sairastamisen verran. Nyt sairaspoissaolot voivat venyä tuskallisen pitkiksi jos lapset ovat kipeinä hieman eri aikoihin ja itsekin saa saman taudin. Pienet lapset vaativat huomiota ja kipeänä tottakai entistä enemmän – silloin olen sylinä ja turvana ja kaikki muu saa odottaa. Jos lapset eivät nuku päiväunia, tuollaisina viikkoina on lähes mahdotonta opiskella, paitsi yöaikaan jos virtaa on jäljellä. Meidän pienempi heräilee jostain syystä öisin. Toisinaan huonosti nukuttujen öiden jälkeen on itse ihan loppu ja luennoilla saa taistella pysyäkseen heräillä – vaikka itse luennot tosi mielenkiintoisia ovatkin!

Joissakin asioissa itsessäni on perfektionistin vikaa. Jos saan työ- tai opiskelutehtävän, haluaisin suorittaa sen mahdollisimman hyvin. Silloin kun on lapsia, tehtäviin on käytettävissä entistä rajatumpi aika. Ei vain ole mahdollista jäädä iltaisin yliopistolle kun lapset tulee hakea hoidosta ja heidän kanssaan leikitään ilta. Toistaiseksi olen pystynyt palauttamaan avoimen tehtävät suurinpiirtein sillä tasolla kuin olen halunnutkin – Tehon kaikkien tehtävien pariin en ole vielä harmikseni ehtinyt. Tavallaan se, että aikaa ei ole ihan yhtä paljon, saattaa parantaa tehokkuutta ja keskittää oppimisen olennaisimpaan. Pilkunviilaamiset jäävät pakostakin pois. Toisaalta se on hyvä, mutta toisaalta saan tehdä töitä itseni kanssa, ettei se tuntuisi pikkuisen pahalta.

Näinä ruuhkavuosina ajankäytön kanssa sumplii jatkuvasti. Ehkäpä suurin muutos aiempaan on se, että nyt tehtäviä ei jätä lähtökohtaisesti viimeiseen iltaan vaan ennakoi koko ajan. Mieltä rauhoittaa se jos tehtävät on tehty hyvissä ajoin, sillä arjessa voi tulla koko ajan erilaisia yllätyksiä kun liikkuvia osia on enemmän.

Tämä aika on lasten arvokasta lapsuutta, ainutlaatuista. Opiskelujen keskellä haluan toki keksiä mahdollisimman paljon aktiviteetteja, joista he pitävät. Pienet retket yms. ovat myös itselle ihana henkireikä ja vievät ajatukset hetkeksi pois kaikesta muusta. Näin saan itsekin lepoa ja luovuus voi kukkia paremmin.

En ole ainut, jee!

Kuluneen vuoden aikana useampi vanhempi ja alanvaihtaja on laittanut mulle viestiä Instagrammin kautta. On ollut ihan huippua huomata, etten ole ainut vanhempi, joka on samantyylisellä polulla. Viime keväänä ennakkotehtävien palautusten alla olin kuopuksemme kanssa sairaalan päivystyksessä ja tein siitä päivityksen Instagram Stooryn. Oli niin ihanaa kun eräs teistä laittoi viestiä, että myös heillä pienet olivat sairaina ja siellä kamppailtiin samalla tavalla ajankäytön kanssa yölamppua polttaen. “Kyllä me tästä selvitään,” hän kirjoitti kannustavasti. Vertaistuessa on todellakin voimaa! Mm. tästä syystä valmennuskurssi on konseptina huippu, koska sen kautta voi tavata ihmisiä, jotka käyvät läpi samoja asioita kuin sinäkin. Tätä matkaa ei tarvitse harppoa yksin vaan yhdessä, olipa elämäntilanne millainen tahansa.

Sokerina pohjalla

Kesällä olimme perheenä lomalla Ähtärissä. Lähdin käymään 4-vuotiaan kanssa kaupassa. Kun ajoimme keskustaa kohti hän totesi: “Äiti täällä on tosi paljon tuollaisia vanhoja taloa. Hei mutta katso! Tuossa on tyhjä tontti, tuohon voisi rakentaa jonkun uuden kauniin rakennuksen!” Minua niin hymyilytti tämä kommentti. Toisena päivänä hän tuli paperipalan kanssa luokseni ja esitteli siitä suunnittelemaansa siltarakennetta. Mini me? 🙂

Eilen illalla sydämeni suli kun asettelin pahvisia pienoismallia kuvien räpsäisyä varten lattialle. Meidän 2-vuotias katsoi minua suurin silmin hymyillen ja sanoi: “Äiti, tuo on tosi hieno!” Viime viikolla hän katseli huvipuistopiirustustani ja totesi: “Äiti, haluaisin tuollaisen joululahjaksi.” (hieman jäi epäselväksi, että piirustukseniko vaiko huvipuiston, hih) Lapsilta sydämestä tuleva palaute lämmittää niin kovasti mieltä – se on supersuloista ja tuo ilonläikähdyksiä alkaneeseen marraskuuhun.

Valoa päivääsi,
Iina C.